Minun ilmaisu

Posted by SoulOnes Oy on 19.7.2019 in Yleinen

Oman kehon liike ja ääni on luovuutta, itseilmaisua puhtaimmillaan. Se on kehon ja itsen tapa ilmentää itseään. Tuoda julki sisäistä maailmaansa. Kun sitä voi ilmentää vapaasti, ihminen voi hyvin, ihminen on terve. Kaikki sisältä kumpuava pääsee ulos, ei kerry patoutumia, lukkoja tai ihmisen ei tarvitse etsiä vaihtoehtoista toimintaa minkä kautta tuoda ulos asioita.
Minä muista kun olin pieni, rakastin laulaa ja tanssia. Musiikki oli minulle todella tärkeää. Muistan, kun kuuntelin 5 vuotiaana levysoittimesta vanhempieni Elvis levyä ja tanssin Äidin punaisissa korkokengissä. Kiipeilin niillä kitaran kaulan päällä, liikuin ja uskoin itseeni. Lauloin Tuiki Tuiki Tähtöstä ja Äiti soitti kitaraa, vaikkei osannut.
Menin kouluun ja laulua alettiin opettaa, en oikein osannut laulaa ”oikein”. Liikuntaa alettiin opettaa, en osannut kuperkeikkaa ja pukkihypytkin pelotti. Olin huono liikunnassa.
Vielä tässä vaiheessa kuitenkin olisin halunnut osallistua koulun näytöksiin. Minut laitettiin toistuvasti takariviin, ettei kuulu kun laulaa väärin ja ettei näy jos ei muista tanssien liikesarjoja. Sitten jossain vaiheessa se meni perille. Sitten ei ihminen enää kehtaa laulaa, edes kirkossa, tai sielläkin tosi hiljaa niin että suu liikkuu mutta ei äänellä, ettei vaan vierustoveri kuule. Kun ei osaa laulaa.
Sitten ei ihminen enää voi näyttää kehon vapaata liikettä. Ei voi osallistua ryhmäliikuntatunneille, eikä herranjumala ainakaan mihinkään missä saattaisi joutua liikuttamaan kehoa muiden nähden, koska sehän on noloa. Kun ei osaa liikuttaa kehoa tai tekee sen väärin. Hui kauhia!
NYT RIITTÄÄOlen onneksi huutanut sen itselleni. Olen löytänyt kehoni liikkeen, harjoittelun kautta, saanut vapautettua oman liikkeen. Minun täydellisen kehoni liikkeen. Haluan kuunnella viisasta kehoani, se kantaa viisautta esivanhemmiltamme asti. Sain vapautettua liikkeen ja muistin miten tanssitaan juhlistaen omaa eloa, nautitaan kehostamme, kunnioitetaan sitä mistä tulemme, muistaen juuremme. Liikkeen vapauduttua vapautui myös ääneni. Voin laulaa, äännellä, puhua, huokaista. Minä en häpeä itseäni, olen kiitollinen kyvystäni ilmaista itseäni äänellä. Se on lahja.
Mutta voi, ei se ollut helppo tie ja sitä tietä riittää edelleen kuljettavaksi. Se vaati kipuja, naarmuja, kyyneliä, räkää, haavoittuvuutta, nöyryyttä ja paljon rakkautta. Rakkautta onneksi saadaan kun avataan sydämemme, ollaan todellisia haavoittuvia itsenämme.
Mutta tämän polun jälkeen kyllä mietin, kuinka moni kokee tätä samaa? Kuinka montaa lasta opetetaan ja kasvatetaan näin? Ja jos vanhempi ei tiedosta tätä itsessään, opetetaanko se sama jälkikasvulle omalla esimerkillä; Älä puhu noin kovaa, älä kiukkua kun Äitiä hävettää, älä liiku noin oudosti, älä tanssi täällä jne? Ja koulumaailma, huhhuh, se lasten arvostelu luovissa aineissa. Kuinka paljon kouluaineiden arvostelu alkaa ohjailemaan ihmisen kiinnostuksen kohteita, harrastuksia, ammativalintoja ja yleensä omaa identiteettiä?
Tanssikaa ihmiset, päästäkää sisäiset eläimenne vapaaksi, nauttikaa kyvystänne liikkua, olkaa kehostanne kiitollisia. Unohtakaa hetkeksi se maailma joka kertoo mikä on oikein ja miten pitäisi. Me ollaan ja osataan, ihan kaikki, jo nyt!