Tila Äidin synnytyskokemukselle

Raskaus, syntymä, lapsivuodeaika – uuden elämän ihmettelemistä, valtaisaa tunnekuohua, kaiken tekemisen, ajattelemisen ja olemisen suuntaamista syntyneeseen ihmeeseen. Kaikessa tässä hurmoksessa unohtuu äidin kuuleminen. Ei jää tilaa surra ja käydä läpi synnytystä, jossa kaikki ei aina mene niinkuin halusi ja mihin itseään valmisteli.

Surun, ahdistuksen, häpeän, pettymyksen tunteiden kanssa voi jäädä yksin, kun ympäristö kuittaa murheet synnytyksestä kommentein: ”Onneksi kaikki päättyi hyvin ja vauva syntyi terveenä, sehän on pääasia”. Oman tyttäreni syntymisestä jäi minulle käteen hätä ja paniikki, mitä tapahtui ja miksi? Tietysti olin kiitollinen tyttärestäni, mutta uuden elämän rakastamisen ohella jäin elämään pelossa ja pettymyksessä omaan kehooni. En nähnyt nukutuksessa tehtyyn hätäsektioon päättyneessä syntymässä mitään kaunista ja yksin mielessäni koin todella voimakasta ahdistusta ”mistä tiedän että tämä on minun lapseni, enhän minä edes synnyttänyt”. En mielestäni ollut kokenut syntymän ihmettä, koska en ollut ponnistanut pientä maailmaan. Olin menettänyt sen kauan odotetun hetken.

Viikko syntymän jälkeen koin ettei lähipiiri enää halunnut puhua synnytyksestä koska kaikki ihastelivat vain pientä tytärtä. Uusi elämä äitinä sujui hyvin ja onnellisesti. Silti olin sisältä rikki, itkuinen, peloissani tunnemöykyn kanssa. Syyllinen siitä että suren synnytystä, kun minulla on sylissäni täydellinen ihme. Jossain vaiheessa myös aloin näkemään maailmaa ympärilläni. Olenko edelleen myös nainen? Voinko olla samaan aikaan äiti, nainen ja puoliso? Olenko samalla tavalla äiti kuin he ketkä ovat saaneet ponnistaa lapsensa maailmaan?

Synnytyksestäni oli 3,5kk aikaa kun pääsin käymään läpi sulkuseremonian. Odotettu ja kaivattu päivä käpertyä itseeni ja synkkiinkin aatoksiin. Olla läsnä vain itselleen kuunnellen sisintä. Kuinka tärkeää olikaan saada vielä käydä läpi raskaus ja synnytys, kiireettä itkeä siihen liittyvää surua ja tulla kohdatuksi ja ymmärretyksi surussa armollisesti. Kuinka upeaa oli tämän seurauksena kokea vapautumista niistä synkimmistä epäonnistumisen tunteista.

Saada kokemusta ja ymmärrystä siitä että synnytys on pitkä matka sisältäen monta vaihetta, josta lapsen ponnistaminen maailmaan on vain yksi osa. Saada rakkaudellinen kannustus siihen, että olen kasvattanut ja synnyttänyt tyttäreni ja olen hänelle äiti. Niin tärkeää ja raskastakin keskustelua, jonka jälkeen lempeyttä ja hoivaa hieronnan ja kylvyn muodossa. Synnyttäessä lapseni synnyin myös itse uudelleen. Siirryin elämässä uuteen vaiheeseen ja kehoni kävi läpi upean kasvatustyön. Kohtuni revittiin auki, minusta tuli ulos uusi ihminen.

Monta kuukautta olen saanut toimia kotina ja sylinä, turvana lapselleni. Kuitenkin samaan aikaan olen lapsestani erillinen ihminen ja nainen. Seremonia hoivasi ja helli ja lopulta todella vahvan, transsinomaisen tilan kautta palautti mieleni ja kehollisuuteni takaisin itseeni, sisääni. Se päätti synnytysmatkani lempeästi mutta vahvasti, antaen sille sen ansaitseman kunnioituksen. Sain helpotusta synkkiin ajatuksiin ja opin näkemään matkani kauneuden ja ainutlaatuisuuden, kehoni yhdessä vauvan kanssa tekemän työn upeuden ja viisauden. Olen nainen. Olen äiti. Olen luonut elämää ja olen täynnä elämää. Voin jatkaa eteenpäin ylpeästi ja tuntea kiitollisuutta ja rakkautta omaa itseäni kohtaan.

~Annukka Niemelä~

Kiitos kun jaoit tarinasi Kuningatar Äiti. Sanat ei riitä ilmaisemaan kiitollisuutta ja rakkautta Sinua kohtaan. Olet upea! Toivottelee, Jenni